Serious Business

Warning: Graphic content

Yesterday I got my camera back from the repair shop. 85 dollars, who cares if the part is not original. At least it's working again. So today was the first part of touristy stuff on my trip. A visit to the Killing Fields and S-21. That was some rough shit.

First off the Killing Fields. When walking through there listening to the audio tour of the place you start to realize the volume of things happened there. 300 Cambodians killed every night with machetes, bull axels and farm tools because bullets were too expensive. And to cover all the screams some loudspeakers blaring out propaganda music. Add to that a constant thud of diesel engine for power, confined to a windowless wooden room and knowing u had only a few days to live. Good night, sleep tight.
Now all the buildings are long gone, stripped away by people needing the material after Khmer Rouge had fallen. But the holes of the mass graves are still there. And they are everywhere. And then there is this 17 storey pagoda full of skulls and bones exhumed from the site.

The pagoda 

And its inhabitants. This section is only the skulls of young women, age 15-25

One of the many. A grave for 450 victims. The colourfull stuff on the poles are bracelets apparently to honour the memory of the victims.

Even his own men were not safe from Pol Pot's wrath. This one is only for his soldiers, all without a head and in full Khmer Rouge outfit

Even one of the regimes main men, "Dutch" broke down when visiting this site after the regime had fallen. On the front: mass grave of 100+ victims, all women and children, most women naked and raped. And in the background: The Killing Tree, which the soldiers used to kill small kids by swinging them by their legs and smashing their heads against the trunk. 

Clothes box feat. Rachel in audiotour gear

More disturbing stuff along the route. Bones washed up during seasonal flooding over the years after the 1980 big exhume of the mass graves

To save the "best" for last. This is the stem of a leaf from the sugar palm tree. Its edge is hard and sharp enough that it can cut flesh... Yes! You guessed it. In  Choeung Ek they used it to cut the throats of the captives if there was nothing else at hand.

As if this wasn't depressing enough. Next off is Security Prison 21. 

This is where it really hits you in the face. In the killing fields you only see bones and info boards and holes in the ground. A factory basically. Here is room after room full of pictures of the captives. During the time of operations the jail took in 17000 person in total, 1000-1500 at a time. And all of 7 survivors. 

If its not that, then its a bed with few bits and pieces on them. And on the wall a shaded picture of its last inhabitant, usually lying on the bed with a pool of blood under it.

The posessings of a prisoner. One of them is a leg iron to chain yourself safely to the wall to prevent sleep walking. Or moving. Because in general jails u were chained to the wall most of the time. Lot of the time you were not chained to the wall you were interrogated for serious crimes against the regime (read: tortured for false confessions).

Few simple rules on how to conduct your daily life in the prison

It is amazingly horrible what people can do to other people.

To end this post on a lighter note, Cambodia is treating me really good. The people are nice, the food is good and beer is cheap. Speaking of which, I seem to have run out. Better go get a new one before I start to suffer from dehydration. :)

This week in Top Banana doing nothing has done wonders to me. But being lazy all day is a full time job! One day I was going to take a short nap after breakfast and woke up 7 pm. That was the day Jetlag got me. After that things started rolling more smooth not feeling so tired all the time. If I had rushed off after few days I would prolly still be tired. Tomorrow I'm thinking of going to Siem Reap and get ready to do the other backpacker must in Cambodia: Angkor Wat. After that I can focus on the main thing, Looking for the real culture beyond the beaten path and see what delicious stuff this country has to offer. I haven't yet found the fried tarantula stand... But for tonight I think I will chill out and enjoy my beer.

Dead Weight

It has been just over a week since my travels started and quite a bit has already happened.
Times in Berlin were great. I did a bunch of tourist stuff like the East Side Gallery which is a piece of the Berlin wall covered in street art. On the other side of the wall was a really interesting photo exhibition about walls around the world separating people.

Mariko also took me to a sightseeing tour to the centre of the town including Potsdamer platz, Brandenburger gate and the Holocaust memorial. And along the way I got to taste some real Bavarian white sausage with sweet mustard which was delicious! Mmm.... Meat in tube form.

The area I actually lived in Berlin is called Neukölln and it is the best part of Berlin. Lots of Turkish and middle eastern immigrants so the shwarma and other restaurants are plentiful. Also a lot of Shisha bars wich only the old immigrant men go to puff the pipe and drink some coffee.
But back to the food. Along the way I got to taste other common Berlin foods such as Currywurst, Turkish pizza and Leverkäse (made by Chris) and all was good. Finland and Germany eat alike. :) I returned favor by making some brown sauce with minced meat (jauhelihakastiketta) and potatoes. Granny style.

I totally missed out the club life while there so I will go back there. Apparently the party starts thursday/friday and ends monday/tuesday. And I mean the bar is open all the way thru! Good luck trying to do that in Finland!

Anyway lets move on. Byebye Berlin and hello 7 hours in a bus towards Frankfurt. Nothing much to tell there. Nice clean and packed hostel called Five Elements in the middle of the ass and titties part of downtown Frankfurt. Spicy shwarma.

16.9. Monday 14:40
 Destination: Shanghai. 11 hours later and no sleep at all I'm there. And boy was I in for a ride.
25 fucking million people! 5 times Finland in one city! As soon as I get from the airport to the town it's around 9 am and its already 26 degrees celsius and rising. I need a drink. Drink vending machine. All I understand from it are the numbers below the products and the word cold. Good enough for me. Put the money in and press a button. Nothing happens. Frantically smashing every button on the machine until something pops out. I take out the can. "Cafe Latte" Motherf....! Right when I leave the machine in search of breakfast I bump into a local student named James. He says he can show me a nice place to get some food. Really nice guy and happy to meet me because now he can practice his english. Apparently I happened to come to Shanghai during a tea festival and James wants to take me to experience the chinese tea ritual. Into a tiny shop we enter and sit down in to a even tinier booth. A lady enters and starts preparing the first cup all the time talking in chinese about the history of tea in China and about the teas she is about to have us taste. How to hold the small cup and how to smell and drink the tea. All the time James translating what is happening. All very interesting and the tea is probably the best I ever had. Then I happen to check on the prices. POOF! My daily budget is blown on 3 different flavours of tea! Oh well, while in Shanghai... Next off to some soup dumplings. Really tasty stuff and way more cheaper.
Then before I know it I'm already on my way to the subway to see Bund area, the iconic business center. With James happily waving me off I climb on to the fully packed subway and start thinking: "was it 2 or 3 stops when I need to get out?" And Berlin subway is nothing compared to Shanghai subway. This area is all about Gucci, Louis Vuitton and Ferrari. I make most of it and use the toilet in Shanghai World Financial Center. Hi tech with washing modes and all.
If you are not willing to spend a lot of money there is not lot to do in Shanghai. Peoples Park is really nice and free, but almost everything else costs. Except food. You can eat a meal with few dollars.
Some say Chinese hospitality. I say Chinese I smile while taking your money.

Well that was only for a one day so it was manageable. Now I'm in a better place. Sitting in Top Banana guesthouse and its rooftop bar drinking green tea in Phnom Pehn. Yesterday was massive jetlag so I slept well into the afternoon. And poker evening. I think I'm gonna spend few days here just relaxing and getting my bearings.

On to the headline of this post. My camera broke down. Apparently  "MB MIRROR BOX SUB UNIT" is something that tends to break down on Sony alpha series. I will need to head into town to go see a repair guy. I just hope It doesn't take a month as the guy in Frankfurt feared. If so I need to think of other options, because there is no sense for me to travel and carry all that camera gear with me if I don't have a working body. 

On the road again...

...And it feels good!

The process of getting here has been surprisingly long but I'm finally here. It is funny how I didn't realize anything when I was selling all my stuff away and giving away the apartment I lived in. And not even when leaving Porvoo, but when I said goodbyes to my dear friends in Tampere it finally hit me: "I'm really not coming back here for quite a while!"

Last days in Finland flew by and looking at my mother from a moving bus made me a bit wistful. Leaving back so much yet having so little connections to the country I was born in.

But now I'm in Berlin meeting up with some of the friends I met on my last trip. I'm staying in an apartment with one of them and 3 of her flatmates. Last night we took a quick stab at the local bars and I felt the first hit of cultural shock. The local hole-in-the-wall -shop (open 24/7) had bottle openers hanging from the fridge they sold the beer out from, u can smoke inside bars and take your shop bought bottles in to a night eatery. And food and beer is WAY cheaper than in Finland. And tastes better. But that might just be that not being at home -taste. 

Now I think it's time for me to go hunt some breakfast and have a look around the town.

Pulau Weh takana.

...Ja vielä 2 viikkoa reissua edessä.
Aika Sumatralla oli loistavaa. Wehillä ei tehty juuri mitään. Kertaalleen käytiin snorklaamassa, mutta Anniina ei päässyt sinuiksi snorkkelin ja maskin kanssa ja mulla hankasi vasen räpylä pikkuvarpaan verille. Joten se jäi sitten siihen. Ja sitäpaitsi merivesi on siellä niin lämmintä, että suurin osa kauniista värikkäistä koralleista sun muista asustelee syvemmissä vesissä. Mutta kyllä siellä hieman värittömämpien pehmeiden korallienkin seassa kaloja oli. Jopa yksi pieni (ehkä reilu metri) mureena loikoili kiven raossa.
Keskityttiin sitten ahkeraan levytykseen ja auringonpalvontaan. Ja syömään Mama Miassa pari kolme ateriaa päivässä. Mama rakastui ihan totaalisesti Anniinaan ja Anniina puolestaan sanoi Maman muistuttavan kovasti hänen mummoaan.
Yhtenä päivänä leikittiin prätkäjengiläisiä ja vuokrattiin 3 skootteria. Siellä sitten MC White Monkeys Europe ajeli ympäri saarta ja yritti löytää nähtävyyksiä. Ensin kartturina oli saksalainen geografi, joka onnistui tulivuorta etsiessään ajattamaan meidät saaren ympäri ja takaisin lähtöpisteeseen. Pieni kahvipaussi ja suomalainen baarimikko otti suuntiman. Vieläkään ei löytynyt kuin lehmiä, kanoja ja vuohia. Mutta ainaskin oli mukavaa ja hienoja maisemia näkyi. Kolmas moottoripyörä oli miehitetty sveitsiläisellä kokinrentulla ja hänen baarimikko-tyttöystävällään. Kaikilla oli mukavaa. Ainiin. Ilmeisti matkustajat ei loukkaannu kolareissa, koska vain kuskit saivat kypärät. Mutta kuten sanottua, kivaa oli, vaikka saksalaisten moposta loppuikin bensa kahdesti.

Kivoissa maisemissa sai päristellä.

Nyt Ollaan Kuala Lumpurissa Birdnestin hellässä huomassa. Otin ekan kaljan sitten 9.9. ja voi pojat että ensipuraisu oli hyvä.

Katellaan jos vaivautuis päivittämään vielä ennen kuin poistuu takas kylmään suomeen. Jos vaikka joku kiva saari vielä löytyisi.

Tänään oli muuten sellanen olo ku mietti että kotiinlähtö lähenee, että ei haluais tulla kotiin. Jäis vaan tänne. Mutta pakko sitä on. Töitä ja kaikkee nääs.

Villi Orankijahti (not a wild goose chase)

Netti on taas käsillä muutaman periferiassa vietetyn päivän jälkeen. Paikka on vaihtunut muutamaan otteeseen tässä välillä, joten on hyvä ottaa katsaus tapahtuneeseen.

Viimeksi oltiin Berastagilla värjöttelemässä vuoristoilmassa, korkeutta n. 1km, lämpötila parinkymmenen hujakoilla jos ei satanut. Käytiin päiväretkellä vilkaisemassa uinuvan tulivuoren kraateria ja voin sanoa että paikka oli kuin toiselta planeetalta. Ja siellä planeetalla haisee kananmunapierulle. Useammastakin paikasta purkautui vulkaanisia kaasuja kohti korkeuksia ja kivet olivat värjäytyneet rikistä ja ties mistä muusta. Neljän tunnin patikoinnin jälkeen tultiin alas vuorelta ja kuumien lähteiden ympärille rakennettuun kylpylään. Koska uikkareita ei ollut mukana, päätettiin käydä hotellilla nappaamassa kyseiset vaatteet kyytiin ja palata myöhemmin. Hienosti lilluttiin muutama tunti sameassa, hyvin mineraalipitoisessa (ja rikinhajuisessa) vedessä. Pois lähtiessä alkoi pimeä jo laskeutua kun odoteltiin minibussia, joka veisi meidät takaisin kylään. Vähämpä tiedettiin että viimeinen bussi oli jo mennyt. Siinä kun sitten alettiin asiaa selvittämään paikallisen hedelmäkauppiaan kanssa, joka ei puhunut englantia sanaakaan, paikalle pelmahti mies moottoripyörän selässä joka osasi selittää että seuraava bussi lähtisi vasta aamulla. Samaa oli selittänyt myös hedelmäkauppias, mutta koska indonesian kielen taitoni on vielä melko vajavaista, en ollut ymmärtänyt. Eli eikun kolmestaan mopon selkään ja isomman tien varteen bussia odottamaan. Kivuttomasti päästiin perille ja bussin nuorta rahastajapoikaa huvitti suunnattomasti kun kysyin Indonesiaksi että paljonko maksaa.
Seuraavana aamuna matka jatkui. Tosin ennakkosuunnitelmista poiketen ei lähdettykkään Bukit Lawangiin, joka on kuuluisa orankeistaan, vaan Berastagilla tutuksi tulleen oppaan kanssa kohti Ketamben luonnonpuistoa.
Matkan piti kestää 4 tuntia. Jossain vaiheessa rupesin ihmettelemään että miksi kuski oli pudottanut matkanopeuden hasardista (oikeaa nopeutta en nähnyt, mutta kapealla mutkaisella vuoristotiellä tuntui enemmän kuin riittävältä) mateluvauhtiin. Ja miksi se kaveri koko ajan vilkuili ikkunasta ulos ja auton alle? Kävi ilmi että oikea eturengas menetti ilmaa. Kun viimein pysähdyttiin ja kaveri nykäisi renkaan irti, kävi ilmi että rengas ei ollut vain tyhjä, vaan myös peltivanne oli haljennut kolmeen osaan. Että ilmankos kaveri ajeli aika varovaisesti. Näppärästi paikallinen keski-ikäinen naikkonen asetti "uuden" renkaan ehjälle vanteelle ja matka jatkui.
6 tuntia myöhemmin oltiin jo melkein perillä, eli Kuta Canen kaupungissa. Sieltä pitikin sitten vuokrata yksityisauto koska oltiin missattu viimeinen paikallisbussi viivytysten takia.
Illallista syödessä ruvettiin sitten järjestelemään seuraavan päivän viidakkoretkeä. Melkein unohdinkin mainita että Berastagilta mukaan oli tarttunut myös Masa, joka ei nimestään huolimatta ollut suomalainen, vaan Japanista. Huipputyyppi.
Tässä vaiheessa sain taas opetuksen paikallisten oveluudesta. Berastagilla oltiin puhuttu että viidakkoretken hinta olisi 35€/yö, mutta nyt kun matkaa alettiin järjestämään, olikin hinta 35€/päivä, eli yhteensä 70€ kun viidakossa aiottiin yöpyä. Tässä vaiheessa asialle ei voinut oikeastaan mitään, kun kerran täällä jo oltiin. Siispä hampaita kiristellen tukko rahaa oppaalle käteen että sai lähteä hommaamaan ruokaa ja muita tarpeita tulevalle vaellukselle.

Seuraavana aamuna ennen kahdeksaa Masa tuli koputtelemaan bungalowin ovelle ja kohta oltiinkin jo syömässä aamupalaa.
Muutama tunti leppoisaa vaellusta viidakossa (kuumaa kuin pätsissä ja kosteaa kuin turkkilaisessa saunassa) ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen ja saavuttiin leiripaikalle. Ja mikä paikka! Joki kuohui vieressä, uimassa sai käydä ja ympärillä liihotteli noin tusinan verran eri perhoslajeja. Yksi laskeutui jopa kädelle useampaan otteeseen. Taisi kaivata hieman suomalaista hikeä ruokavalioon. Koska kyseinen leiripaikka oli jo sille yölle täynnä, vietiin tavarat vähän matkan päähän toiselle paikalle ja alettiin pystyttämään telttaa. Tai siis virittelemään muoveja riukujen varaan että saatiin hieman suojaa mahdolliselta sateelta. ja toinen muovi alle että ei ihan paljaalla maalla tarvinnut nukkua.
Toinen oppaista jäi viimeistelemään leiriä ja vahtimaan tavaroita, kun lähdettiin toisen oppaan kanssa katselemaan että jos näkyisi elukoita. Tässä vaiheessa oltiin jo nähty hornbill puun latvassa, apinoita ja mustagibboni sekä harvinaisempi valkokäsigibboni. Pienen vaelluksen jälkeen alkoi metsästä kuulua jonkun paikallisen kutsuhuutoja ja kohta opas sanoi: "tuo kaveri on nähnyt orankin!" Alkoi hullu juoksu läpi viidakon ja uuvuttavan ryntäyksen jälkeen tavattiin kyseinen kaveri, joka sanoi lähellä olevan orankiäidin poikasensa kanssa. Ja löytyihän ne. On se vaan hienoa katsella puussa asuvia serkkuja syömässä iltapalaa. Serkkuja näytti kiinnostavan meidän läsnäolo hieman vähemmän kuin meitä heidän toimintansa.
Yö siis tosiaan vietettiin viidakon keskellä joen kohinaa kuunnellen. Itse nukuin melkoisen sikeästi, eikä ötökät häirinny. Johtui varmaan siitä, että Anniina piti suurimman osan yöstä vahtia iilimatojen sun muiden varalta. Oli kuulemma nukkunut vartin pätkissä. Aamupalaksi banana pancakeja ja leiri pakettiin. Reppu selkään ja vaellus jatkui kohti kuumia lähteitä. Ja nämä kuumat lähteet ei ollutkaan ihmisten muokkaamia, vaan tulikuumaa vettä valui kallion raoista suoraan jokeen. Varovasti piti asetella itsensä jokeen lepuuttamaan, koska yhdessä osassa vesi oli melko viileää, pelkkää jokivettä, mutta jo metrin päässä saattoi polttaa itsensä tulikuumaan, lähteestä valuvaan veteen. Melko mielenkiintoinen kokemus.
Iltapäivästä päästiin takaisin ihmisten ilmoille ja päätettiin, että hypätään yöbussiin ja ajetaan Banda Acehiin jotta päästään aamulautalla Pulau Wehille rentoutumaan.
Matkan piti kestää 10-12 tuntia.
21 tuntia minibussissa istumista ja päästiin vihdoin perille. Mutta tietenkään lauttoja ei enää sinä päivänä mennyt, joten edessä oli yöpyminen Banda Acehin kaupungissa. Tässä vaiheessa oltiin jo niin väsyneitä kaikki kolme, että pyydettiin bussikuskia viemään meidän johonkin hotelliin. Ihan sama. Hotelli oli onneksi kohtuuhintainen ja huonekin vaikutti siistiltä. Tosin sänky oli alaselän kohdalta pahasti notkolla, jonka tunsin enemmän kuin hyvin seuraavana aamuna. Illalla käytiin vielä kierros kaupungilla ja satuttiin törmäämään yhteen vanhaan tuttavuuteen Wehiltä. Ja löydettiin mukava moporiksan ajaja, joka varattiin seuraavaksi aamuksi viemään meidät satamaan.

Lauttamatka Pulau Wehille oli yllätyksetön ja Banda Acehista mieleen jäi valitettava määrä vanhuksia kerjäämässä rahaa. Ei ollut 3 vuotta sitten. Kun sitten päästiin tänne Iboih beachille, huomasin että aika oli tehnyt tehtävänsä. Yksi uusi ravintola ja aimo kasa uusia bungaloweja. Ja WiFi monessa paikassa. Ja sähköä näyttäisi riittävän aikaisempaa enemmän. Mutta kehitys kulkee, minkä sille voi.

Nyt on lämmin päivä ja nousuvesi näyttäisi olevan jo sen verran korkealla, että taidan vaihtaa uikkarit jalkaan ja asettaa sukelluslasit päähän ja mennä katsomaan että jos viereisen saaren koralliriutta olisi yhtä komea kuin viimeksi.

Seuraavien päivien agenda: Riippumattoa, aurinkoa, snorklausta ja rentoutumista.
Että hajotkaa kylmään.

Englanninmaikka

Viimeksi oltiin Melakassa ja nyt Berastagilla, Sumatralla. Ja paljon on mahtunut väliin.

VAROITUS: seuraava teksti saattaa järkyttää äidinvaistoja omaavia.

Aamulla herättiin majatalossa hieman ennen kahdeksaa. Yöllä kulki ukkosmyrsky yli ja joutu laittamaan ikkunan kiinni ettei sada naamalle. No, siinä sitten reput kasaan ja heipat jämerälle, 26 vuotta reissanneelle majatalonpitäjälle ja nokat kohti aamupalaa ja lähtevää venettä. Aamupalaksi aasian tyyliin paistettua riisiä ja -nuudeleita sekä paistettu kananmuna. Jonka keltuainen hieman valahti kun halki leikkasin. Onneks on maitohappotabletit. Ruoka naamariin ja laiturille istuksimaan. Hetken odottelun jälkeen päätin mennä kysymään ensimmäiseltä vastaantulijalta veneestä ja sain kuulla, että vene kyllä lähtee, mutta toiselta puolelta jokea uudesta terminaalista. Reppu siis selkään ja sillan yli uutuuttaan kiiltävälle terminaalille. Venematka oli yllätyksetön, paikallisia elokuvia videolta ja sitä rataa.
Saavuttiin sitten Dumain kaupunkiin ja satamaan, missä jo ennen Immigrationia kylkeen liimautui todella mukava herrasmies joka avusti viisumien hankinnassa ja sitä rataa. Saman kaverin järjestämään minibussiin ja kohti bussifirman toimistoa, josta saatais ostettua liput Medaniin, jotta päästään lähemmäks aiottua kohdetta. Olis pitäny arvata että liian mukaviin aasialaisiin ei ole luottamista. Stoalaisella tyyneydellä maksoin röyhkeän ylihinnan kyydistä (5 euroa) ja eikun bussilippua ostamaan. Bussin lähtöaika oli klo 20:00 ja tässä vaiheessa kello oli n. 13:00. Päätettiin sitten jäädä syömään toimiston viereiseen kauppaan/lounasruokalaan jossa ikkunan takana näytti olevan kanaa ja muuta mukavaa kulhoissa tarjolla. Ei oltu edes ehditty syödä loppuun, kun viereen pelmahti viisissä kymmenissä oleva mies, joka kertoi, että bussitoimiston tyttö oli lähettänyt hänelle tekstiviestin että täällä on muutama länkkäri joilla on pitkä odotus edessä. Kertoi olevansa englannin opettaja omassa yksityiskoulussaan.
Siinä hetken aikaa keskusteltiin ja suostuttiin lähtemään hänen mukaansa koululle tapaamaan oppilaitaan. Reput jätettiin bussiyhtiön tyttöjen hellään huomaan. Siinä vaiheessa kun kyydiksi paljastui 2 moottoripyörää, joita ajaisi hän ja hänen ystävänsä, alkoi Anniinaa hieman arveluttamaan koko touhu. Pienen neuvottelun jälkeen sovittiin että mies ja kaverinsa ajaisivat edellä yhdellä- ja me perässä toisella pärrällä. Kypäriä oli yhteensä kolme, mutta se ei kuulemma haitannut, koska ei oltu keskustaan menossa. Anniinan hiuslaite ei antanut periksi kypärän pitämiselle, joten kohta siinä ajeltiin rekkojen, minibussien ja muiden seassa rööki (Dji sam soe: nikot.2,3mg terva 39mg) huulessa ja yritettiin olla kadottamatta edelläajavia.
Perille päästiin kivuttomasti ja pienen talon eteen parkkiin, jossa oli kuin olikin kyltti jossa mainostettiin englanninkursseja. Vieraskirja ja kolme täyttä valokuva-albumia hälvensi hieman epäluuloja, mutta kun herra ilmoitti lähtevänsä vaimonsa kanssa pankiin, alkoi taas arveluttaa. Ollaankohan tässä taas ukotuksen kohteena ja mitä utleman pitää. Mutta mitä vielä. Mies palasi ja hetikohta paikalle saapui kaksi 16-vuotiasta paikallista tyttöä, jotka ope oli kutsunut tapaamaan meitä. Siinä sittän juteltiin tyttöjen kanssa mukavia ja opiskeltiin englantia, suomea ja indonesiaa. Kello taittuu neljän ja kaksi valkoista apinaa istuu fläppitaulun edessä ja luokassa elämöi n.20 9-12 vuotiasta poikaa ja tyttöä. Ei oltu todellakaan ekoja siellä käyneitä, koska kysymyksiä tuli ihan jatkuvalla syötöllä, aina ei ehtinyt edes edelliseen vastata, kun jo uudesta pienestä suusta kuului: "Excuse me. What is your favourite..."

Aivan mahtava kokemus. Päivän päätteeksi 2 koulun vanhempaa oppilasta vei meidät syömään jotain perinteistä Javalaista ruokaa jonnekkin iironkäkkärään. Tällä kertaa pyöriä oli edelleen kaksi, mutta niin oli kypäriäkin. Eli länkkärin päänsuojaksi riittää ihan hyvin lätsä tai hiusnuttura. Ruoka oli hyvää. Jotain tofua, friteerattua jotain rapeaa ja maapähkinäkastiketta.

Kello lähenee kahdeksaa ja kyyti pudottaa takaisin bussitoimiston eteen. Heipat ja yhteydenpitolupaukset ja bussia odottamaan. Anniina suorastaan hehkuu kokemuksesta, vaikka alussa kovasti ujostuttikin puhua lontoota lapsille. Lyhkäinen minibussin pyrähdys ja ollaan bussiasemalla lastaamassa reppuja kyytiin. Siinä odotellessa ympärillä pyörii hauska pikkupoika komeassa paidassa ja hieman vanhempi sälli juttelee kanssa mukavia. Molemmat oli liian mukavia. Ensin pikkupoika kysyy "do you have finland money?" ja hetikohta vanhempi tarjoutuu soittamaan kitaraa ja laulamaan. Maksua vastaan tietysti. Tarvitsee kuulemma rahaa tupakkaan. Vetäisen askin esille ja tarjoan Dji sam soeta ja sälli naurahtaa kun ottaa yhden: Tuo on vanhojen miesten tupakkaa! No, toisesta taskusta sätkävehkeet ja nauru senkuin yltyy. Golden Virginia on jotain mitä hän ei voi sietää. No jäi sitten ilman tupakkaa... Aika tarkkaan tosin vahdittiin sen jälkeen että reput pysyi bussin tavaratilassa ja pysyihän ne.

VIP-Bussi oli niin hyvin ilmastoitu että välillä naamaa ihan palelti. Ja kuski ajoi bussia kuin piripää corollaa konsanaan. 12 tuntia myöhemmin kello on aamu ja nousemme bussista aamuruuhkaisessa Medanissa. Tupakat, vessat ja ollaan valmiina jatkamaan matkaa. Taksilla "bussiasemalle" (moporiksa olisi ollut todennäköisesti halvempi, mutta ainoa tarjokki pyysi samaa hintaa kuin taksi) eli tienvarteen missä oli räikeitä minibusseja (n.15 paikkaisia) jonossa odottamassa täyttymistä. Ja minä kun luulin että VIP-Bussin kuski oli kilipää.

No, kuitenkin turvallisesti nyt täällä tulivuorien helmassa kirjoitellaan ja huomista vaellusta yhdelle edellämainituista odottelemassa. Tämä päivä pyhitetään levolle. Menis ettimään herätyskellon niin saa ittensä ylös ajoissa. Kuvia en edes yritä enää ladata tänne näillä nettinopeuksilla.

Jos vähän tuoreita hedelmiä iltapalaksi...

Välietapilla

Tähän väliin vain nopea tilannetiedote:
Kuala Lumpur on nyt toistaiseksi jätetty taakse, Ja paikat senkun pienenee tästä eteenpäin.
Täällä hyvän ruuan ja hassujen (lue: hollantilaisten, brittien, ym. rakentamien) talojen kaupungissa Melakassa tulee yksi yö dormissa ja huomenna matka alkaa kohti todellista seikkailua. Nimittäin aamulla lähtee paatti kohti Dumain kaupunkia sumatran puolella ja kohteena on viidakot ja tulivuoret ja orangit ja kaikkee muuta ei kaupunkia.

tähän väliin pari nopeaa turistikuvaa matkaseurasta.

Kuala Lumpurin pönötyskuva isojen tornien juurelta...

...Melakan chinatownin pienille kaduille ja auringonpaahteeseen.