Pulau Weh takana.

...Ja vielä 2 viikkoa reissua edessä.
Aika Sumatralla oli loistavaa. Wehillä ei tehty juuri mitään. Kertaalleen käytiin snorklaamassa, mutta Anniina ei päässyt sinuiksi snorkkelin ja maskin kanssa ja mulla hankasi vasen räpylä pikkuvarpaan verille. Joten se jäi sitten siihen. Ja sitäpaitsi merivesi on siellä niin lämmintä, että suurin osa kauniista värikkäistä koralleista sun muista asustelee syvemmissä vesissä. Mutta kyllä siellä hieman värittömämpien pehmeiden korallienkin seassa kaloja oli. Jopa yksi pieni (ehkä reilu metri) mureena loikoili kiven raossa.
Keskityttiin sitten ahkeraan levytykseen ja auringonpalvontaan. Ja syömään Mama Miassa pari kolme ateriaa päivässä. Mama rakastui ihan totaalisesti Anniinaan ja Anniina puolestaan sanoi Maman muistuttavan kovasti hänen mummoaan.
Yhtenä päivänä leikittiin prätkäjengiläisiä ja vuokrattiin 3 skootteria. Siellä sitten MC White Monkeys Europe ajeli ympäri saarta ja yritti löytää nähtävyyksiä. Ensin kartturina oli saksalainen geografi, joka onnistui tulivuorta etsiessään ajattamaan meidät saaren ympäri ja takaisin lähtöpisteeseen. Pieni kahvipaussi ja suomalainen baarimikko otti suuntiman. Vieläkään ei löytynyt kuin lehmiä, kanoja ja vuohia. Mutta ainaskin oli mukavaa ja hienoja maisemia näkyi. Kolmas moottoripyörä oli miehitetty sveitsiläisellä kokinrentulla ja hänen baarimikko-tyttöystävällään. Kaikilla oli mukavaa. Ainiin. Ilmeisti matkustajat ei loukkaannu kolareissa, koska vain kuskit saivat kypärät. Mutta kuten sanottua, kivaa oli, vaikka saksalaisten moposta loppuikin bensa kahdesti.

Kivoissa maisemissa sai päristellä.

Nyt Ollaan Kuala Lumpurissa Birdnestin hellässä huomassa. Otin ekan kaljan sitten 9.9. ja voi pojat että ensipuraisu oli hyvä.

Katellaan jos vaivautuis päivittämään vielä ennen kuin poistuu takas kylmään suomeen. Jos vaikka joku kiva saari vielä löytyisi.

Tänään oli muuten sellanen olo ku mietti että kotiinlähtö lähenee, että ei haluais tulla kotiin. Jäis vaan tänne. Mutta pakko sitä on. Töitä ja kaikkee nääs.

Villi Orankijahti (not a wild goose chase)

Netti on taas käsillä muutaman periferiassa vietetyn päivän jälkeen. Paikka on vaihtunut muutamaan otteeseen tässä välillä, joten on hyvä ottaa katsaus tapahtuneeseen.

Viimeksi oltiin Berastagilla värjöttelemässä vuoristoilmassa, korkeutta n. 1km, lämpötila parinkymmenen hujakoilla jos ei satanut. Käytiin päiväretkellä vilkaisemassa uinuvan tulivuoren kraateria ja voin sanoa että paikka oli kuin toiselta planeetalta. Ja siellä planeetalla haisee kananmunapierulle. Useammastakin paikasta purkautui vulkaanisia kaasuja kohti korkeuksia ja kivet olivat värjäytyneet rikistä ja ties mistä muusta. Neljän tunnin patikoinnin jälkeen tultiin alas vuorelta ja kuumien lähteiden ympärille rakennettuun kylpylään. Koska uikkareita ei ollut mukana, päätettiin käydä hotellilla nappaamassa kyseiset vaatteet kyytiin ja palata myöhemmin. Hienosti lilluttiin muutama tunti sameassa, hyvin mineraalipitoisessa (ja rikinhajuisessa) vedessä. Pois lähtiessä alkoi pimeä jo laskeutua kun odoteltiin minibussia, joka veisi meidät takaisin kylään. Vähämpä tiedettiin että viimeinen bussi oli jo mennyt. Siinä kun sitten alettiin asiaa selvittämään paikallisen hedelmäkauppiaan kanssa, joka ei puhunut englantia sanaakaan, paikalle pelmahti mies moottoripyörän selässä joka osasi selittää että seuraava bussi lähtisi vasta aamulla. Samaa oli selittänyt myös hedelmäkauppias, mutta koska indonesian kielen taitoni on vielä melko vajavaista, en ollut ymmärtänyt. Eli eikun kolmestaan mopon selkään ja isomman tien varteen bussia odottamaan. Kivuttomasti päästiin perille ja bussin nuorta rahastajapoikaa huvitti suunnattomasti kun kysyin Indonesiaksi että paljonko maksaa.
Seuraavana aamuna matka jatkui. Tosin ennakkosuunnitelmista poiketen ei lähdettykkään Bukit Lawangiin, joka on kuuluisa orankeistaan, vaan Berastagilla tutuksi tulleen oppaan kanssa kohti Ketamben luonnonpuistoa.
Matkan piti kestää 4 tuntia. Jossain vaiheessa rupesin ihmettelemään että miksi kuski oli pudottanut matkanopeuden hasardista (oikeaa nopeutta en nähnyt, mutta kapealla mutkaisella vuoristotiellä tuntui enemmän kuin riittävältä) mateluvauhtiin. Ja miksi se kaveri koko ajan vilkuili ikkunasta ulos ja auton alle? Kävi ilmi että oikea eturengas menetti ilmaa. Kun viimein pysähdyttiin ja kaveri nykäisi renkaan irti, kävi ilmi että rengas ei ollut vain tyhjä, vaan myös peltivanne oli haljennut kolmeen osaan. Että ilmankos kaveri ajeli aika varovaisesti. Näppärästi paikallinen keski-ikäinen naikkonen asetti "uuden" renkaan ehjälle vanteelle ja matka jatkui.
6 tuntia myöhemmin oltiin jo melkein perillä, eli Kuta Canen kaupungissa. Sieltä pitikin sitten vuokrata yksityisauto koska oltiin missattu viimeinen paikallisbussi viivytysten takia.
Illallista syödessä ruvettiin sitten järjestelemään seuraavan päivän viidakkoretkeä. Melkein unohdinkin mainita että Berastagilta mukaan oli tarttunut myös Masa, joka ei nimestään huolimatta ollut suomalainen, vaan Japanista. Huipputyyppi.
Tässä vaiheessa sain taas opetuksen paikallisten oveluudesta. Berastagilla oltiin puhuttu että viidakkoretken hinta olisi 35€/yö, mutta nyt kun matkaa alettiin järjestämään, olikin hinta 35€/päivä, eli yhteensä 70€ kun viidakossa aiottiin yöpyä. Tässä vaiheessa asialle ei voinut oikeastaan mitään, kun kerran täällä jo oltiin. Siispä hampaita kiristellen tukko rahaa oppaalle käteen että sai lähteä hommaamaan ruokaa ja muita tarpeita tulevalle vaellukselle.

Seuraavana aamuna ennen kahdeksaa Masa tuli koputtelemaan bungalowin ovelle ja kohta oltiinkin jo syömässä aamupalaa.
Muutama tunti leppoisaa vaellusta viidakossa (kuumaa kuin pätsissä ja kosteaa kuin turkkilaisessa saunassa) ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen ja saavuttiin leiripaikalle. Ja mikä paikka! Joki kuohui vieressä, uimassa sai käydä ja ympärillä liihotteli noin tusinan verran eri perhoslajeja. Yksi laskeutui jopa kädelle useampaan otteeseen. Taisi kaivata hieman suomalaista hikeä ruokavalioon. Koska kyseinen leiripaikka oli jo sille yölle täynnä, vietiin tavarat vähän matkan päähän toiselle paikalle ja alettiin pystyttämään telttaa. Tai siis virittelemään muoveja riukujen varaan että saatiin hieman suojaa mahdolliselta sateelta. ja toinen muovi alle että ei ihan paljaalla maalla tarvinnut nukkua.
Toinen oppaista jäi viimeistelemään leiriä ja vahtimaan tavaroita, kun lähdettiin toisen oppaan kanssa katselemaan että jos näkyisi elukoita. Tässä vaiheessa oltiin jo nähty hornbill puun latvassa, apinoita ja mustagibboni sekä harvinaisempi valkokäsigibboni. Pienen vaelluksen jälkeen alkoi metsästä kuulua jonkun paikallisen kutsuhuutoja ja kohta opas sanoi: "tuo kaveri on nähnyt orankin!" Alkoi hullu juoksu läpi viidakon ja uuvuttavan ryntäyksen jälkeen tavattiin kyseinen kaveri, joka sanoi lähellä olevan orankiäidin poikasensa kanssa. Ja löytyihän ne. On se vaan hienoa katsella puussa asuvia serkkuja syömässä iltapalaa. Serkkuja näytti kiinnostavan meidän läsnäolo hieman vähemmän kuin meitä heidän toimintansa.
Yö siis tosiaan vietettiin viidakon keskellä joen kohinaa kuunnellen. Itse nukuin melkoisen sikeästi, eikä ötökät häirinny. Johtui varmaan siitä, että Anniina piti suurimman osan yöstä vahtia iilimatojen sun muiden varalta. Oli kuulemma nukkunut vartin pätkissä. Aamupalaksi banana pancakeja ja leiri pakettiin. Reppu selkään ja vaellus jatkui kohti kuumia lähteitä. Ja nämä kuumat lähteet ei ollutkaan ihmisten muokkaamia, vaan tulikuumaa vettä valui kallion raoista suoraan jokeen. Varovasti piti asetella itsensä jokeen lepuuttamaan, koska yhdessä osassa vesi oli melko viileää, pelkkää jokivettä, mutta jo metrin päässä saattoi polttaa itsensä tulikuumaan, lähteestä valuvaan veteen. Melko mielenkiintoinen kokemus.
Iltapäivästä päästiin takaisin ihmisten ilmoille ja päätettiin, että hypätään yöbussiin ja ajetaan Banda Acehiin jotta päästään aamulautalla Pulau Wehille rentoutumaan.
Matkan piti kestää 10-12 tuntia.
21 tuntia minibussissa istumista ja päästiin vihdoin perille. Mutta tietenkään lauttoja ei enää sinä päivänä mennyt, joten edessä oli yöpyminen Banda Acehin kaupungissa. Tässä vaiheessa oltiin jo niin väsyneitä kaikki kolme, että pyydettiin bussikuskia viemään meidän johonkin hotelliin. Ihan sama. Hotelli oli onneksi kohtuuhintainen ja huonekin vaikutti siistiltä. Tosin sänky oli alaselän kohdalta pahasti notkolla, jonka tunsin enemmän kuin hyvin seuraavana aamuna. Illalla käytiin vielä kierros kaupungilla ja satuttiin törmäämään yhteen vanhaan tuttavuuteen Wehiltä. Ja löydettiin mukava moporiksan ajaja, joka varattiin seuraavaksi aamuksi viemään meidät satamaan.

Lauttamatka Pulau Wehille oli yllätyksetön ja Banda Acehista mieleen jäi valitettava määrä vanhuksia kerjäämässä rahaa. Ei ollut 3 vuotta sitten. Kun sitten päästiin tänne Iboih beachille, huomasin että aika oli tehnyt tehtävänsä. Yksi uusi ravintola ja aimo kasa uusia bungaloweja. Ja WiFi monessa paikassa. Ja sähköä näyttäisi riittävän aikaisempaa enemmän. Mutta kehitys kulkee, minkä sille voi.

Nyt on lämmin päivä ja nousuvesi näyttäisi olevan jo sen verran korkealla, että taidan vaihtaa uikkarit jalkaan ja asettaa sukelluslasit päähän ja mennä katsomaan että jos viereisen saaren koralliriutta olisi yhtä komea kuin viimeksi.

Seuraavien päivien agenda: Riippumattoa, aurinkoa, snorklausta ja rentoutumista.
Että hajotkaa kylmään.

Englanninmaikka

Viimeksi oltiin Melakassa ja nyt Berastagilla, Sumatralla. Ja paljon on mahtunut väliin.

VAROITUS: seuraava teksti saattaa järkyttää äidinvaistoja omaavia.

Aamulla herättiin majatalossa hieman ennen kahdeksaa. Yöllä kulki ukkosmyrsky yli ja joutu laittamaan ikkunan kiinni ettei sada naamalle. No, siinä sitten reput kasaan ja heipat jämerälle, 26 vuotta reissanneelle majatalonpitäjälle ja nokat kohti aamupalaa ja lähtevää venettä. Aamupalaksi aasian tyyliin paistettua riisiä ja -nuudeleita sekä paistettu kananmuna. Jonka keltuainen hieman valahti kun halki leikkasin. Onneks on maitohappotabletit. Ruoka naamariin ja laiturille istuksimaan. Hetken odottelun jälkeen päätin mennä kysymään ensimmäiseltä vastaantulijalta veneestä ja sain kuulla, että vene kyllä lähtee, mutta toiselta puolelta jokea uudesta terminaalista. Reppu siis selkään ja sillan yli uutuuttaan kiiltävälle terminaalille. Venematka oli yllätyksetön, paikallisia elokuvia videolta ja sitä rataa.
Saavuttiin sitten Dumain kaupunkiin ja satamaan, missä jo ennen Immigrationia kylkeen liimautui todella mukava herrasmies joka avusti viisumien hankinnassa ja sitä rataa. Saman kaverin järjestämään minibussiin ja kohti bussifirman toimistoa, josta saatais ostettua liput Medaniin, jotta päästään lähemmäks aiottua kohdetta. Olis pitäny arvata että liian mukaviin aasialaisiin ei ole luottamista. Stoalaisella tyyneydellä maksoin röyhkeän ylihinnan kyydistä (5 euroa) ja eikun bussilippua ostamaan. Bussin lähtöaika oli klo 20:00 ja tässä vaiheessa kello oli n. 13:00. Päätettiin sitten jäädä syömään toimiston viereiseen kauppaan/lounasruokalaan jossa ikkunan takana näytti olevan kanaa ja muuta mukavaa kulhoissa tarjolla. Ei oltu edes ehditty syödä loppuun, kun viereen pelmahti viisissä kymmenissä oleva mies, joka kertoi, että bussitoimiston tyttö oli lähettänyt hänelle tekstiviestin että täällä on muutama länkkäri joilla on pitkä odotus edessä. Kertoi olevansa englannin opettaja omassa yksityiskoulussaan.
Siinä hetken aikaa keskusteltiin ja suostuttiin lähtemään hänen mukaansa koululle tapaamaan oppilaitaan. Reput jätettiin bussiyhtiön tyttöjen hellään huomaan. Siinä vaiheessa kun kyydiksi paljastui 2 moottoripyörää, joita ajaisi hän ja hänen ystävänsä, alkoi Anniinaa hieman arveluttamaan koko touhu. Pienen neuvottelun jälkeen sovittiin että mies ja kaverinsa ajaisivat edellä yhdellä- ja me perässä toisella pärrällä. Kypäriä oli yhteensä kolme, mutta se ei kuulemma haitannut, koska ei oltu keskustaan menossa. Anniinan hiuslaite ei antanut periksi kypärän pitämiselle, joten kohta siinä ajeltiin rekkojen, minibussien ja muiden seassa rööki (Dji sam soe: nikot.2,3mg terva 39mg) huulessa ja yritettiin olla kadottamatta edelläajavia.
Perille päästiin kivuttomasti ja pienen talon eteen parkkiin, jossa oli kuin olikin kyltti jossa mainostettiin englanninkursseja. Vieraskirja ja kolme täyttä valokuva-albumia hälvensi hieman epäluuloja, mutta kun herra ilmoitti lähtevänsä vaimonsa kanssa pankiin, alkoi taas arveluttaa. Ollaankohan tässä taas ukotuksen kohteena ja mitä utleman pitää. Mutta mitä vielä. Mies palasi ja hetikohta paikalle saapui kaksi 16-vuotiasta paikallista tyttöä, jotka ope oli kutsunut tapaamaan meitä. Siinä sittän juteltiin tyttöjen kanssa mukavia ja opiskeltiin englantia, suomea ja indonesiaa. Kello taittuu neljän ja kaksi valkoista apinaa istuu fläppitaulun edessä ja luokassa elämöi n.20 9-12 vuotiasta poikaa ja tyttöä. Ei oltu todellakaan ekoja siellä käyneitä, koska kysymyksiä tuli ihan jatkuvalla syötöllä, aina ei ehtinyt edes edelliseen vastata, kun jo uudesta pienestä suusta kuului: "Excuse me. What is your favourite..."

Aivan mahtava kokemus. Päivän päätteeksi 2 koulun vanhempaa oppilasta vei meidät syömään jotain perinteistä Javalaista ruokaa jonnekkin iironkäkkärään. Tällä kertaa pyöriä oli edelleen kaksi, mutta niin oli kypäriäkin. Eli länkkärin päänsuojaksi riittää ihan hyvin lätsä tai hiusnuttura. Ruoka oli hyvää. Jotain tofua, friteerattua jotain rapeaa ja maapähkinäkastiketta.

Kello lähenee kahdeksaa ja kyyti pudottaa takaisin bussitoimiston eteen. Heipat ja yhteydenpitolupaukset ja bussia odottamaan. Anniina suorastaan hehkuu kokemuksesta, vaikka alussa kovasti ujostuttikin puhua lontoota lapsille. Lyhkäinen minibussin pyrähdys ja ollaan bussiasemalla lastaamassa reppuja kyytiin. Siinä odotellessa ympärillä pyörii hauska pikkupoika komeassa paidassa ja hieman vanhempi sälli juttelee kanssa mukavia. Molemmat oli liian mukavia. Ensin pikkupoika kysyy "do you have finland money?" ja hetikohta vanhempi tarjoutuu soittamaan kitaraa ja laulamaan. Maksua vastaan tietysti. Tarvitsee kuulemma rahaa tupakkaan. Vetäisen askin esille ja tarjoan Dji sam soeta ja sälli naurahtaa kun ottaa yhden: Tuo on vanhojen miesten tupakkaa! No, toisesta taskusta sätkävehkeet ja nauru senkuin yltyy. Golden Virginia on jotain mitä hän ei voi sietää. No jäi sitten ilman tupakkaa... Aika tarkkaan tosin vahdittiin sen jälkeen että reput pysyi bussin tavaratilassa ja pysyihän ne.

VIP-Bussi oli niin hyvin ilmastoitu että välillä naamaa ihan palelti. Ja kuski ajoi bussia kuin piripää corollaa konsanaan. 12 tuntia myöhemmin kello on aamu ja nousemme bussista aamuruuhkaisessa Medanissa. Tupakat, vessat ja ollaan valmiina jatkamaan matkaa. Taksilla "bussiasemalle" (moporiksa olisi ollut todennäköisesti halvempi, mutta ainoa tarjokki pyysi samaa hintaa kuin taksi) eli tienvarteen missä oli räikeitä minibusseja (n.15 paikkaisia) jonossa odottamassa täyttymistä. Ja minä kun luulin että VIP-Bussin kuski oli kilipää.

No, kuitenkin turvallisesti nyt täällä tulivuorien helmassa kirjoitellaan ja huomista vaellusta yhdelle edellämainituista odottelemassa. Tämä päivä pyhitetään levolle. Menis ettimään herätyskellon niin saa ittensä ylös ajoissa. Kuvia en edes yritä enää ladata tänne näillä nettinopeuksilla.

Jos vähän tuoreita hedelmiä iltapalaksi...

Välietapilla

Tähän väliin vain nopea tilannetiedote:
Kuala Lumpur on nyt toistaiseksi jätetty taakse, Ja paikat senkun pienenee tästä eteenpäin.
Täällä hyvän ruuan ja hassujen (lue: hollantilaisten, brittien, ym. rakentamien) talojen kaupungissa Melakassa tulee yksi yö dormissa ja huomenna matka alkaa kohti todellista seikkailua. Nimittäin aamulla lähtee paatti kohti Dumain kaupunkia sumatran puolella ja kohteena on viidakot ja tulivuoret ja orangit ja kaikkee muuta ei kaupunkia.

tähän väliin pari nopeaa turistikuvaa matkaseurasta.

Kuala Lumpurin pönötyskuva isojen tornien juurelta...

...Melakan chinatownin pienille kaduille ja auringonpaahteeseen.

Matkaväsy

Perille päästiin tänä aamuna 09:00 paikallista aikaa ja vaikka lennot ei ollu ku 6-7 tuntia kerrallaan niin kyllähän sitä vaan ryytyy kun vuorokauden matkaa tekee.
Mutta ekan palan aurinkoa nappasin jo aamutuimaan Helsinki-Vantaalta.

Onneksi Will oli järjestäny meille loistokkaan majapaikan. Puhtaat lakanat, kattotuuletin ja oma suihku. Luksusta siis kerrakseen. Ilmastointikin olisi, mutta se on varma tapa saada flunssa päälle, joten säästämme sähköä.

Vajaa kaksi vuotta on mennyt siitä, kun viimeksi Kuala Lumpurin katuja astelin. Paljon on tuttua, mutta paljon on myös muuttunut.
Pari uutta tönöä on pystyssä ja uusia työmaita on ilmestynyt. Ensimmäinen järkytys oli, kun käännyttiin kulman ympäri Petaling streetille ja UO-supermarketin paikalla oli vaan aaltopeltiseinät ja kyltti "Demolition in progress". En sitten ostanutkaan partateriä.
Angry Birds on myös valloittanut aasiaa. Pehmoleluja lastenliikkeissä ja paitoja katukauppiailla. Ja mun rakkaat Baby Milo T-paidat loistaa poissaolollaan! tainnu linnut mennä apinoiden edelle. Mutta edelleen mulle yritetään kaupitella naisten käsilaukkuja, aurinkolaseja vaikka kuljen pleksit päässä, ja koska mulla on tatuointi kaulassa niin leimaliikkeiden edustajat on sitä mieltä että yksi lisää ei tekisi pahaa.
Päivä meni lähinnä käveleskellessä ympäriinsä ja satunnaisosotoksia tehdessä. Mutta yhden pakollisen sain tänään hoidettua pois alta: Bakti Woodlands on edelleen yksi parhaita ruokapaikkoja missä olen ikuna syöny. Vaikka ruoka on pelkkää vegemättöä. Mutta on se vaan niin hyvää. Ei niillä turhaan lue kyltissä "Better pay to the cook, than to the doctor."
Myös Pasar Seni-aseman luona ollut graffitiseinä on saanut uuden ilmeen ja siitä kävinkin innolla kuvia räpsimässä. Täällä vaan nettiyhteydet on sen verran hitaat, että taitaa jäädä isompien kansioiden lataaminen paremille yhteysmaille.

Saa nähdä kuinka usein tänne jaksaa tulla/pääsee kirjottelemaan, mutta tulevaisuudesta sen verran, että huominen menee vielä täällä muutamia tarpeellisia ostoksia tehdessä (kameran vara-akku, otsalamppu,jne.) ja ylihuomenna olis tarkoitus hypätä viereiseen maahan jä lähteä Sumatran viidakon uumeniin samoilemaan.

Näihin kuviin ja tunnelmiin ryytynyt mutta onnellinen matkamies lähtee suihkuun (toista kertaa tänään. joo, on lämmin) ja kattelee että miten ne unoset maistuu taas tämän metropolin keskellä.

Nähtäväksi jää, milloin Anniinan pää saapuu näille leveysasteille. Ei kuulemma vielä ole päässy perille.

Odottavan aika on pitkä

Kolmatta kertaa aloitan matkablogini kirjoituksen ja ensimmäistä kertaa naamakirjan ulkopuolella. Ja tällä kertaa vieläpä suomeksi, että vähemmän lontoota ymmärtävätkin pysyvät halutessaan mukana. So if anyone of my readers prefer english, please let me know so I can translate.

Jaahas. Tällä reissaajalla on taas reput pakattuna huoneen nurkassa ja ensi yönä alkaa matka kohti kuumempia ja kosteampia leveysasteita. Tai no, lento lähtee vasta aamulla, mutta joutuu jo 03:00 liikahtamaan täältä Porvoosta yöbussien rajallisuuden vuoksi.

Matkakohde on vanhaa ja tuttua: Kuala Lumpur matkan alku- ja päätepiste ja siitä hieman Sumatraa katselemaan. Tällä kertaa jos näkis vähän enemmän ku yhen saaren ja pienen surffimestan. Mutta nähtäväksi jää.

Se, mikä tästä reissusta tekee myös erikoisen, on se, etten tällä kertaa matkaa yksin, vaan mukaan lähtee uusi tuttavuuteni täältä Porvoosta. Olenkin aikaisemmilla reissuilla eniten kaivannut, en niinkään kokoaikaista seuraa, (koska matkalla tutustuu niin moniin ihmisiin, yksin ei tartte olla) vaan sitä että voi jakaa kaikki kokemukset jonkun kanssa jonka jo valmiiksi tuntee ja joka kulkee samoja polkuja koko matkan ajan.

Matkaan pakatut laukut on muuten kans ihan uudella tolalla edellisiin verrattuna. Nyt mukaan lähtee nimittäin digijärkkäri ja aimo kasa kaikenkarvaisia lisävekottimia. Ja reppu ammottaa tyhjyyttään, koska päätin jättää T-paita sun muun osaston röyhkeesti vähemmälle ku sieltä tulee kuitenkin ostettua.

Jännittää nähdä mitä matkasta tulee. Eritoten odotan löytäväni paljon mielenkiintoisia kohteita kameran muistikortille vangittavaksi. Toivottavasti matkaseuralla, jota tituleeraan tästä eteenpäin hänen omalla nimellään, Anniinalla, ei mene hermot, ku oon vähän väliä pysähtymässä ja räpsimässä millon mistäkin fotoja.

Ei  tältä erää enempää, palaan taas kunhan jotain palattavaa tulee. Suomeen en kuitenkaan ennen kuin lokakuun puoliväli lähestyy...