Englanninmaikka

Viimeksi oltiin Melakassa ja nyt Berastagilla, Sumatralla. Ja paljon on mahtunut väliin.

VAROITUS: seuraava teksti saattaa järkyttää äidinvaistoja omaavia.

Aamulla herättiin majatalossa hieman ennen kahdeksaa. Yöllä kulki ukkosmyrsky yli ja joutu laittamaan ikkunan kiinni ettei sada naamalle. No, siinä sitten reput kasaan ja heipat jämerälle, 26 vuotta reissanneelle majatalonpitäjälle ja nokat kohti aamupalaa ja lähtevää venettä. Aamupalaksi aasian tyyliin paistettua riisiä ja -nuudeleita sekä paistettu kananmuna. Jonka keltuainen hieman valahti kun halki leikkasin. Onneks on maitohappotabletit. Ruoka naamariin ja laiturille istuksimaan. Hetken odottelun jälkeen päätin mennä kysymään ensimmäiseltä vastaantulijalta veneestä ja sain kuulla, että vene kyllä lähtee, mutta toiselta puolelta jokea uudesta terminaalista. Reppu siis selkään ja sillan yli uutuuttaan kiiltävälle terminaalille. Venematka oli yllätyksetön, paikallisia elokuvia videolta ja sitä rataa.
Saavuttiin sitten Dumain kaupunkiin ja satamaan, missä jo ennen Immigrationia kylkeen liimautui todella mukava herrasmies joka avusti viisumien hankinnassa ja sitä rataa. Saman kaverin järjestämään minibussiin ja kohti bussifirman toimistoa, josta saatais ostettua liput Medaniin, jotta päästään lähemmäks aiottua kohdetta. Olis pitäny arvata että liian mukaviin aasialaisiin ei ole luottamista. Stoalaisella tyyneydellä maksoin röyhkeän ylihinnan kyydistä (5 euroa) ja eikun bussilippua ostamaan. Bussin lähtöaika oli klo 20:00 ja tässä vaiheessa kello oli n. 13:00. Päätettiin sitten jäädä syömään toimiston viereiseen kauppaan/lounasruokalaan jossa ikkunan takana näytti olevan kanaa ja muuta mukavaa kulhoissa tarjolla. Ei oltu edes ehditty syödä loppuun, kun viereen pelmahti viisissä kymmenissä oleva mies, joka kertoi, että bussitoimiston tyttö oli lähettänyt hänelle tekstiviestin että täällä on muutama länkkäri joilla on pitkä odotus edessä. Kertoi olevansa englannin opettaja omassa yksityiskoulussaan.
Siinä hetken aikaa keskusteltiin ja suostuttiin lähtemään hänen mukaansa koululle tapaamaan oppilaitaan. Reput jätettiin bussiyhtiön tyttöjen hellään huomaan. Siinä vaiheessa kun kyydiksi paljastui 2 moottoripyörää, joita ajaisi hän ja hänen ystävänsä, alkoi Anniinaa hieman arveluttamaan koko touhu. Pienen neuvottelun jälkeen sovittiin että mies ja kaverinsa ajaisivat edellä yhdellä- ja me perässä toisella pärrällä. Kypäriä oli yhteensä kolme, mutta se ei kuulemma haitannut, koska ei oltu keskustaan menossa. Anniinan hiuslaite ei antanut periksi kypärän pitämiselle, joten kohta siinä ajeltiin rekkojen, minibussien ja muiden seassa rööki (Dji sam soe: nikot.2,3mg terva 39mg) huulessa ja yritettiin olla kadottamatta edelläajavia.
Perille päästiin kivuttomasti ja pienen talon eteen parkkiin, jossa oli kuin olikin kyltti jossa mainostettiin englanninkursseja. Vieraskirja ja kolme täyttä valokuva-albumia hälvensi hieman epäluuloja, mutta kun herra ilmoitti lähtevänsä vaimonsa kanssa pankiin, alkoi taas arveluttaa. Ollaankohan tässä taas ukotuksen kohteena ja mitä utleman pitää. Mutta mitä vielä. Mies palasi ja hetikohta paikalle saapui kaksi 16-vuotiasta paikallista tyttöä, jotka ope oli kutsunut tapaamaan meitä. Siinä sittän juteltiin tyttöjen kanssa mukavia ja opiskeltiin englantia, suomea ja indonesiaa. Kello taittuu neljän ja kaksi valkoista apinaa istuu fläppitaulun edessä ja luokassa elämöi n.20 9-12 vuotiasta poikaa ja tyttöä. Ei oltu todellakaan ekoja siellä käyneitä, koska kysymyksiä tuli ihan jatkuvalla syötöllä, aina ei ehtinyt edes edelliseen vastata, kun jo uudesta pienestä suusta kuului: "Excuse me. What is your favourite..."

Aivan mahtava kokemus. Päivän päätteeksi 2 koulun vanhempaa oppilasta vei meidät syömään jotain perinteistä Javalaista ruokaa jonnekkin iironkäkkärään. Tällä kertaa pyöriä oli edelleen kaksi, mutta niin oli kypäriäkin. Eli länkkärin päänsuojaksi riittää ihan hyvin lätsä tai hiusnuttura. Ruoka oli hyvää. Jotain tofua, friteerattua jotain rapeaa ja maapähkinäkastiketta.

Kello lähenee kahdeksaa ja kyyti pudottaa takaisin bussitoimiston eteen. Heipat ja yhteydenpitolupaukset ja bussia odottamaan. Anniina suorastaan hehkuu kokemuksesta, vaikka alussa kovasti ujostuttikin puhua lontoota lapsille. Lyhkäinen minibussin pyrähdys ja ollaan bussiasemalla lastaamassa reppuja kyytiin. Siinä odotellessa ympärillä pyörii hauska pikkupoika komeassa paidassa ja hieman vanhempi sälli juttelee kanssa mukavia. Molemmat oli liian mukavia. Ensin pikkupoika kysyy "do you have finland money?" ja hetikohta vanhempi tarjoutuu soittamaan kitaraa ja laulamaan. Maksua vastaan tietysti. Tarvitsee kuulemma rahaa tupakkaan. Vetäisen askin esille ja tarjoan Dji sam soeta ja sälli naurahtaa kun ottaa yhden: Tuo on vanhojen miesten tupakkaa! No, toisesta taskusta sätkävehkeet ja nauru senkuin yltyy. Golden Virginia on jotain mitä hän ei voi sietää. No jäi sitten ilman tupakkaa... Aika tarkkaan tosin vahdittiin sen jälkeen että reput pysyi bussin tavaratilassa ja pysyihän ne.

VIP-Bussi oli niin hyvin ilmastoitu että välillä naamaa ihan palelti. Ja kuski ajoi bussia kuin piripää corollaa konsanaan. 12 tuntia myöhemmin kello on aamu ja nousemme bussista aamuruuhkaisessa Medanissa. Tupakat, vessat ja ollaan valmiina jatkamaan matkaa. Taksilla "bussiasemalle" (moporiksa olisi ollut todennäköisesti halvempi, mutta ainoa tarjokki pyysi samaa hintaa kuin taksi) eli tienvarteen missä oli räikeitä minibusseja (n.15 paikkaisia) jonossa odottamassa täyttymistä. Ja minä kun luulin että VIP-Bussin kuski oli kilipää.

No, kuitenkin turvallisesti nyt täällä tulivuorien helmassa kirjoitellaan ja huomista vaellusta yhdelle edellämainituista odottelemassa. Tämä päivä pyhitetään levolle. Menis ettimään herätyskellon niin saa ittensä ylös ajoissa. Kuvia en edes yritä enää ladata tänne näillä nettinopeuksilla.

Jos vähän tuoreita hedelmiä iltapalaksi...